En oikein tiedä, oliko mulla mitään odotuksia siitä, mitä hoitovapaalla oleminen tulee olemaan. Olen pyrkinyt elämään niin, ettei mun tarvitsisi miettiä ajan käyvän pitkäksi, etten joutuisi siihen olotilaan "ettei ole mitään tekemistä". Ensimmäiset puolitoistavuotta lapseni elämästä aika kulkikin kuin siivillä, mutta sen jälkeen huomasin turhautumisen hiipivän pääkoppaan.
Olen kiitollinen siitä, että mulla on ollut mahdollisuus olla hoitovapaalla. Ihan lapsen takia, mutta myös itsenikin. Hoitovapaa onkin ollut pääasiassa ihanaa aikaa. Äitinä oleminen on parasta, enkä ennen lasta tajunnut, miten paljon sitä voikaan toista rakastaa. Mutta en aio valehdella - olen myös joutunut kohtaamaan ja käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, joita en olisi koskaan halunnut joutua kokemaan. Loppujen lopuksi sekin on hyvä. Koska jos vanhemmuus olisi vain sellaista kuin ehkä jossain alitajunnassa olen sen kuvitellut olevan, en olisi oppinut tästä yhtään mitään.
Lapsi aloittaa päiväkodin ja tutustumiset ovat sujuneet hienosti. Olen lähinnä seuraillut sivusta, miten hyvin lapsi menee muiden mukana. Ihannemaailmassa jatkaisin lapsen kanssa kotona vielä vuoden, mutta nyt on kuitenkin meille oikea aika tähän.
Palaan työmaalle motivoituneempana kuin koskaan. Reilun kahden vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä, oppinut kärsivällisyydestä sekä kehittänyt organisointikykyjäni (ja lisäksi minusta on tullut fiksumpi rahankäyttäjä).
Yksi jakso päättyy ja toinen alkaa. Vastahan jäin äitiyslomalle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti